Hei!
Toivottavasti istut mukavalla paikalla, ison tee tai kahvi kupin kanssa.
Unen ja todellisuuden välitilassa
Heräät aamulla etkä halua mitään muuta enemmän, kuin kadota peittojen alle. Ulkona on liian valoisaa vaikkakin sataa. On ihan liian monta asiaa, mitä tänään pitäisi hoitaa ja kaikki vaan stressaa. Päädyt pelaamaan pelejä puhelimellasi. Ennen kuin huomaatkaan, kello on jo kaksi päivällä ja sinulla on hirveä pissahätä. Pitäisi kai nousta ylös. Sen sijaan koitat vaan unohtaa kaiken ja katsot loppupäivän tv-ohjelmia.
Minulla on aina ollut alakuloisia aikoja, ainakin niin pitkälle, kuin muisti antaa mennä. Alakuloisilla ajoilla tarkoitan aikoja jolloin:
- Mikään ei kiinnosta tai asiat tuntuvat liian vaikeilta tehdä
- Nukun paljon tai joskus on vaikea nukahtaa ja herään vasta iltapäivällä
- Itken turhautumisen tunteesta ja väsymyksestä
- Päiviä varjostaa yleinen väsymys
- Tunnen oloni huonoksi ja arvottomaksi
- Päässä pyörii vain negatiivisia ajatuksia, joista on vaikea päästä eroon
Oikeastaan päivät siis tuntuvat kuin rämpisi suossa, joka askel raskaampi toistaan.
Masennus voi olla hyvinkin erilainen eri ihmisille. Tämmöistä se on ollut minun kohdallani. Joskus on ollut huonompia aikoja ja negatiiviset ajatukset ovat kääntyneet teoiksi. On ollut myös parempia aikoja, jolloin olen osannut varautua alakuloiseen olooni ja pärjännyt hyvin.
Alakuloiset ajat
Muistan, kun pienenä kaverit soittivat ovikelloa ja kysyivät josko voisin tulla ulos leikkimään. Valehtilisin, että äiti sanoi etten pääsisi, vaikka totuus oli, että ei vaan tehnyt mieli. Halusin vain olla yksin, enkä halunnut tehdä mitään. Joskus luin kirjoja tai menin metsään yksin kävelylle. Joskus pyöräilin pihaa ympäri niin kauan, että päässä pyöri. Myöhemmin opin, että nämä oli niitä alakuloisia aikoja, joita tulisin kokemaan vielä monen monta kertaa elämässäni.
Teininä nämä ajat tuntuivat vaikeammilta. Kuten muutkin teinit, kamppailin eri ajatusten ja kysymyksien kanssa. En tiennyt kuka olin ja kuinka minut hyväksyttäisiin. Mietin mihin uskoin, kenestä oli lupa tykätä ja miksi oli niin vaikeaa olla kuin muut. Tunsin oloni erilaiseksi. Kävelyt metsässä, lukeminen ja pitemmät pyöräretket auttoivat olooni, kuten aina ennenkin. Olin myös alkanut kirjoittaa päiväkirjoja nuorempana, ja teininä kirjoittaminen oli yksi henkireikä. Joskus mikään mainituista keinoista ei auttanut. Jos suutuin tai petyin muihi ihmisiin tai miten asiat toimivat tai miten en sopeutunut, käänsin vihan itseäni kohtaan. En tiennyt kuinka pyytää apua, ja jos apua tarjottiin oli vaikea ottaa se vastaan. Vaikeaa oli edes myöntää, että kaikki ei ollut hyvin. Koitin pitää asiat sisälläni, ja teeskennellä, että olin ihan normaali. Teini-ikähän oli tälläistä, muutkaan eivät tarvinneet apua, joten en minäkään. Minä pärjäisin, kunnes en pärjännytkään.
Lukion vika vuosi
Tulin täysi-ikäiseksi ja jonkin aikaa synttäreiden jälkeen aloin suunnittelemaan muuttoa pois kotoa. Löysin oppilastalojen kautta asuinpaikan ja valtio maksoi vuokran, laskut ja elämisen. Otin ensimmäiset askeleet aikuisena; matkustelin yksin ulkomaille, maksoin laskuni ja olin itse vastuussa omasta elämisestäni.
Talven aikana aloin masentua. Tulevaisuus huolestutti, suhteet muihin ihmisiin oli sekavia ja missasin paljon tunteja kursseista, joita kävin lukiossa. Vietin enemmän ja enemmän aikaa sängyssä maaten, makaroonia syöden, elokuvia katsellen. Joskus kuuntelin musiikkia ja kirjoitin. Joskus olo oli niin turta, ettei ajatukset tehneet mitään järkeä. Pää oli kuin puuroa täynnä.
En muista tarkalleen, kuinka se tapahtui, mutta heräsin unenomaisesta olotilasta ja päätin ottaa koulun taas tosissaan. Muistan istuneeni lukion opinto-ohjaajan huoneessa, missä keskusteltiin siitä, kuinka monta kurssia tarvitsisin vielä, jotta voisin valmistua luokkatovereideni kanssa. Jos en saisi tarpeeksi kursseja kasaan tiettyyn aikaan mennessä, jäisin niitä tekemään seuraavalle vuodelle. Ehkä se oli se herätys huuto. En pystyisi enää jäämään samaan jamaan toiseksi vuodeksi. Keräsin rohkeuteni ja aloin kysellä tähän mennessä jo tutuiksi tulleilta opettajilta, josko voisin tehdä kursseja etätehtävillä kotoa käsin. Suurella vaivalla ja ripauksella onnea, sain kuin sainkin kaikki kurssit ajoissa kasaan. Olin löytänyt jotain, mikä antoi riittävästi motivaatiota puskea eteenpäin: lukion jälkeen muuttaisin Englantiin.
Parempaan päin tai ainakin niin mä luulin
Vihdoin pääsin näkemään työni tulokset ja valmistuin kavereiden kanssa. Samojen kavereiden, jotka olin aiemmin unohtanut takavasemmalle. Kesän lopulla muutin Lontooseen. Kävin monilla keikoilla ja erinäisissä tapahtumissa, Lontoo oli juuri sellainen kuin olin aina unelmoinut. Hyviä iltoja ulkona, hyvää musiikkia, loistavia ihmisiä ja ennen kaikkea olin vapaa. Kun rahat alkoivat huveta, eivätkä mitkään hakemani työpaikat vastanneet, aloin tuntea oloni epävarmaksi. Tarvitsin rahaa voidakseni jäädä. Lopulta löysin au pair paikan suomalaisesta perheestä. Katsoisin 8 vuotiaan pojan perään neljä päivää viikossa. Saattaisin pojan kouluun ja takaisin, auttaisin läksyissä, leikkisin, auttaisin lukemaan, veisin puistoon ja museoihin. Työ vaikutti lupaavalta.
Ei kestänyt kauaa, kun negatiiviset ajatukset alkoivat taas tehdä tilaa mielessäni. Vapaapäivinäni saattaisin makoilla sängyssä pitkälle päivään tai keksisin niin paljon tekemistä ja menemistä, ettei jäisi ollenkaan aikaa ajatuksille. Joka päivä oli vaikeampi ja vaikeampi pitää ajatukset loitolla. Olo oli kuin petetyllä. Miten oli mahdollista, ettei oloni ollut parempi? Olinhan muuttanut Lontooseen, tehnyt unelmistani totta. Mitä muuta minun pitäisi tehdä? Oliko mitään mitä olisin edes halunnut tehdä? Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin oloni jollain tasolla tarpeettomaksi, mutta tällä kertaa ajatukset menivät vieläkin vakavammiksi.
Teininä olin monesti kokenut, että en ollut tehty tähän maailmaan. Kaikki oli liian vaikeaa ja jotenkin en vaan osannut sopeutua. Silloin olin ylittänyt teitä huolimatta autoista, käyttäytynyt tyhmästi, enkä välittänyt mitä minulle tapahtuisi. Annoin elämäni onnen käsiin. Kaikkein vaikeimpina aikoina olin etsinyt käsiini jotain terävää, joka auttoi keskittymään johonkin mikä veisi kaiken huomioni. Jos tunsin pettymystä tai vihaa, käänsin kohteeksi itseni. En välittänyt itsestäni, mutta en halunnut satuttaa tai huolestuttaa muita. Pidin huolen, ettei kukaan muu saisi tietää.
Toinen vaikea talvi
Olin eksyksissä ja toivoton. Tunsin olevani jonkilainen suuri pettymys kaikille. En osannut olla oikeanlainen. En tiennyt mitä tehdä. Koko ajan tunsin jonkinlaista kipua sisälläni, enkä tiennyt miten saisin sen loppumaan. En ollut onnellinen Lontoossa ja kotiinpaluu tuntui, kuin olisin jollain tapaa epäonnistunut. Ajatukseni kävivät raskaammiksi päivä päivältä. En kuitenkaan antanut henkilökohtaisten ongelmieni vaikuttaa työhöni tai perheeseen, jonka kanssa elin. Heille näytin aina parhainta puoltani, ja olin kiitollinen työpaikastani.
En ole ikinä tykännyt joulun ajasta. Ihmisiä lähinnä kiinnostaa lahjat, eivätkä toiset ihmiset. Stressi on korkeimmillaan kaikilla. Joulu oli myös aikaa, johon yhdistin paljon ikäviä muistoja. Perhe jonka au pair olin, suunnittelivat viettävänsä joulunajan Suomessa. Itsekin olin pitkän mietinnän jälkeen päättänyt palata Suomeen. Perhe oli ymmärtäväinen vaikkakin olisivat toivoneet minun jäävän. Löysin lennon, mutta se oli vasta joulun jälkeen. Perhe oli lentämässä viikkoa aiemmin.
Tuntui kuin olisin luovuttanut, kuin olisin ollut jonkilainen ikuinen epäonnistuja. Olin viikon yksin ajatuksieni kanssa, jotka muuttuivat koko ajan raskaammiksi. Pian pääni pyöri hyvin itsetuhoisten ajatuksien ympärillä. Otin monta särkylääkettä päivässä toivoen, että kipu vähenisi pääni sisällä. Yhtenä iltana join yksin ja aloin nielemään särkylääkkeen toisensa perään, itseäni rauhoitellen sanomalla:"Pian se kipu häviää kokonaan." Heräsin seuraavana päivänä omasta oksennus lammikostani. Yllättynyt olotilani herätti minut täysin. Tajusin, että olin sopinut ystävieni kanssa, että he tulisivat kylään samana päivänä. Tämä herätti loputkin minusta ja aloin kiirehtien siivota ja järjestellä. Pidin itseni kiireisenä siihen asti kunnes lensin takaisin Suomeen.
Seuraavat 5 kuukautta vietin lähinnä sängyn pohjalla. Rakas äitini oli ottanut minut takaisin kotiin. Tunsin painostusta tehdä edes jotain, joten hain korkeakouluihin. Muuten aika kului elokuvia katsoen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoitellen. Muistan äidin kyselleen onko kaikki ok ja voisiko hän mitenkään auttaa. Tarjosi lääkärille menemistäkin. Vastaisin joka kerta kielteisesti. Halusin hoitaa kaiken itse. Olen aina ollut kiitollinen äidille avusta ja siitä, että olen aina ollut tervetullut kotiin.
Pikakelaus tulevaisuuteen
Suomeen muuton jälkeen tunsin, ettei tulevaisuuteni oikeastaan ollut siellä. Lopulta muutin takaisin Lontooseen, josta käsin matkustelin jonkun verran, muutin jopa takaisin Suomeenkin. Sittemin taas muutin takaisin Lontooseen, sieltä Brightoniin ja nyt asustelen Irlannissa. Vaikka maisema on vaihtunut moneenkin otteeseen, aina minulla on ollut saman verran alakuloa ja iloa. On ollut aikoja jolloin en ole huolehtinut itsestäni ja on ollut aikoja, kun olen hankkinut apua. Joskus sitä on saatu, joskus ei. Nykypäivänä olen oppinut elämään masennukseni kanssa. Ei se aina ole ollut helppoa, eikä vieläkään ole, mutta ihan hyvin mä elän. Osaan varautua alakuloisiin aikoihin, elää niiden kanssa ja nauttia hyvistä ajoista. Joskus asiat ei mene ihan niin kuin on suunnitellut, mutta silloin annan itselleni aikaa kuin myös annan itselleni anteeksi ne kerrat kun en ole jossain onnistunut. Elämä on oppimista, mutta ennen kaikkea... elämistä varten. Osaan antaa arvoa elämälleni ja huolehdin itsestäni paremmin.
Tietenkin on vieläkin aikoja, jolloin on vaikeaa ja tummat pilvet täyttävät pään. Mutta en anna periksi. Olen aina nähnyt itseni ihmisenä, joka teki unelmistaan totta, ja on vielä monta unelmaa, jotka minun täytyy nähdä. Yksi isoimmista opeista minkä opin oli pyrkiä kehittymään täydellisyyden sijaan.
Et ole yksin
Arviolta 121 miljoonaa ihmistä koko maailmassa elää masennuksen kanssa. Jokainen ei hae apua ja jokainen ei välttämättä saa apua. Kaikkialla apua ei edes ole saatavissa. Alla on muutama linkki paikkoihin, joista saattaa olla apua sinulle, jos sitä tarvitset.
Tietoa masennuksesta, masennustesti, apua masennukseen ja jopa anonyymia keskusteluapua.
Mielenterveys seuran sivut, joista löytyy ihmisten henkilökohtaisia tarinoita, tietoa tapahtumista, erinäisiä materiaaleja sekä yleistä tukea ja apua.
Linkkejä, tuntemuksia ja tietoa aiheeseen liittyen voit myös löytää tämän blogin englanninkielisestä tumblr blogista.
No comments:
Post a Comment